Suosikkitauluni – Valoon

Vaikka tämä kyseinen teos onkin eri kuvissa vilahdellut, en ole liiemmin sitä vielä teille avannut. Ajattelin, että voisin jotakin tässä kertoa.

Ehkä se johtuu lukemisesta. Opin lukemaan n. 2,5 vuoden iässä, kun vaadin äitiäni opettamaan. Kyky oppia ei ole tuon ikäiselle mielestäni millään muotoa poikkeuksellista: kyllä kirjaimet oppii siinä missä esineiden sanoille luomat merkityksetkin. Ehkä tuo palava halu oli se, mikä teki minusta poikkeuksellisen pienen tättärän. Oli miten oli, lukeminen on vaarallista. Siinä tulee osalliseksi valtavasta määrästä maailmoja, ja kasvaa väkisinkin sana sanalta, kirja kirjalta ajattelevaksi ihmiseksi. Kirjat ovat kuin huume, jotka vievät mukanaan ja aiheuttavat jos jonkinmoista sivuvaikutusta vieden lopulta koko elämän mukanaan. Ja kun on tarpeeksi kauan kirjoja käyttänyt, lukijasta tulee kirjoittaja. Koston kierre on valmis.

Mitä enemmän luin, sitä suuremmin tajusin ympärillä olevan maailmamme luonteen. Luulemme, että maailma on elämän ja kuoleman taistelua. Luulemme, että kuolema on se, joka lopulta voittaa meistä jokaisen. Näin ei kuitenkaan ole. Mitään taistelua ei ole koskaan käyty. Kuolema on vain heinäsirkka, joka hyppii kesäisellä kedolla syöden kauniita kukkia mielensä mukaan. Sen valtuudet loppuvat juuri sinä hetkenä, kun tulee taivaalta lintu ja silmänräpäyksessä pistää poskeensa. Kuin henkäys vain.

Ehkä lukeva katsoo elämää kuin kahisten kääntyviä sivuja. Ehkä joku uusi sivu joskus paukahtaa, kun huolimattomasti kääntää. Sitä säpsähtää vähän, ja kohta taas kostuttaa sormensa uutta etsien. Jossakin on kuitenkin sivuista viimeinen. Kirjan loppu tosin on vasta alku. Ensiksi on mainittava, ettei ensimmäinen lukukerta ole vielä lukukerta. Toiseksi sanottakoon, että kirjan loputtuahan se ajatus vasta pääsee irti. Ja se, joka on antanut elämänsä ajattelulle, on ikuisesti sen oma. Samalla tavalla kuolema ei ole elämän löytäneelle loppu, vaan vasta alku. Siitä, minne kirja loppuu, alkaa tosielämä.

Ajattelin lapsena, että paljon kokeneet kuolevat nuorena. Uskoin eläneeni paljon. Mitä enemmän vuosia vieri, sitä enemmän tunsin nähneeni tarpeeksi. Ja toisaalta aina liian vähän. Joissakin asioissa tulin ottaneeksi melkoisen varaslähdönkin, ja uskoin tämän vievän henkeni vielä pikemmin. Aikuisuudestakin oli haukattu pala.

Nyt ymmärrän, etten ole nähnyt vielä mitään.

Kuitenkin edelleen samaistun setääni, jonka kerrottiin olleen valon lapsi. Ilo. Kaikesta tarmokkuudesta huolimatta kirja sulkeutui vaikean sairauden vuoksi 18-vuotiaana.

Opettelin piirtämään, ja ajattelin, että joskus vielä maalaisin jotakin tärkeää. Kesti monta vuotta, ennen kuin silmäni aukenivat. Valo. Sisu. Ikuisuus. Nyt koen tehneeni jotakin, joka himmeässä yksinkertaisuudessaan puhuu elämän tarkoitusta. Se on: häikäistyä.

<3 Jeni