Synttäritunnelmaa

On niin somaa, kun saamme juhlia elämää ja valoa. Kuusta voisin katsoa loputtomiin... Kaunis, mutta vaatimaton kuva Elämänpuusta – ristinpuusta.

<3 Jeni

Metallin sävyjä

Olen ollut niin hillittömän innoissani erilaisista metalleista koko syksyn, ettei liene mikään ihme, että niitä päätyy jouluummekin runsain mitoin. Jostakin syystä en tosin osannut millään säätää kameraa niin, että kaikki sävyt toistuisivat oikein. Paketit ovat todellisuudessa ennemmin kuparin kuin kullan värisiä (vaikka sellaiselle ovatkin osoitetut), ja lumihiutaleita puolestaan on kuparin ja kullan, ei hopean sävyissä. Tämmöistä pientä sievää. Huomista odotellen, takaisin pölyhuiskan varteen!

Kaunista joulua!
<3 Jeni

Joulurauha

Jään joulutauolle, olen sen jo aloittanut vähentämällä viestimiä. Nyt on aika keskittyä somen sijaan täysin olevaiseen (eli kaappien siivoukseen ja Kristuksen syntymään, jotka etäisellä puhdistusmystiikalla nivoutunevat toisiinsa). Saattelen rakkaan lukijakuntani viime vuonna miehelle rustaamani runon myötä joulurauhaan. Nauttikaa valon juhlasta! <3

Takana taakat, ohi on työ

Oksalla onnekas orava syö

Lumiset marjat kermaleivoksilta

näyttävät hieman, on hiljainen ilta

Hiipunut liekki, tuoksu savun

Kynttilä antaa pienen avun

kun hämärässä huoneessa astelen,

avaan Kirjan, sormenpäätä kastelen

Silmäni suljen, matkalle lähden

Katossa kaukana havaitsen tähden

Lähemmäs tähteä, kauemmas aikaa

Harras, uupunut sydän haikaa

Iankaikkisen ikäinen tuo lapsi on

joka syntyy nyt alle kuutamon

Äitinsä varteen nojautuu

Avuton, hauras ruususuu

Kun harteitaan hentoja katselen

Helposti sitä uskoisi en

Että eräänä päivänä niillä saa

Pahuuden painon Hän kantaa

Tuo poika vaikka on viaton

Ei silti siis ole vaaraton

Vaan Kuoleman pelonaihe suuri

Tuo piltti pieni onkin juuri

Silmäni avaan, Kirjani suljen

Tietäen, kotia kohti kuljen

Käperryn kumppanin kainaloon

Katseeni käännän eteenpäin, valoon

Hyvää joulua!

<3 Jeni

Kaapillinen kaunista

Meidän Ikea-vitriinimme on melko hutera. Se kaiketi pitäisi pultata kiinni seinään, mutta kukaan ei ole saanut vielä aikaiseksi. Aiemmin säilyttelin vitriinipuolella Runo-astioitani, mutta laskettuamme niitä olevan melkein tonnin edestä, teki mieli siirtyä niiden suhteen vähän vankempaan varastointimenetelmään. Olen yrittänyt minimoida kaatumisriskin pitämällä painavimmat tavarat alimmassa laatikossa, mutta kovasti tuo silti huojuu. Ja aina joku vieras nojailee kaappiin. Nojailu loppuu kyllä lyhyeen, sillä vitriini ihan todella pettää alta välittömästi. Kuitenkin sitä aina pelkää, milloin koko komeus rysähtää.

Tuossa mietin, mikä olisi mahdollisimman kevyttä mutta kaunista esillepantavaa tuohon vitriiniosaan. Päädyin lattamaan sinne joulukoristeita. Tottakai noistakin suurin osa on lasia tai kristallia, mutta ovat kuitenkin kevyitä eivätkä ihan niin arvokkaita kuin kokonainen astiasto.
Oikeastaan aika hyvä idea: nyt voimme ihastella kauneimpia joulukoristeitamme jo ennen kuusen tuloa! Lisää on tuon kaapin laatikoissa, lähinnä vaikeammin esiteltäviä.

Tänään kävimme isännän kanssa myös ostamassa loputkin joulukoristeet. Matkaan tarttuivat myös muutamat pattereilla toimivat ledit. Ovat kyllä käteviä esimerkiksi maljakossa tai kranssissa! Olen vähän ajatellut laittavani nuo huomaamattomammat (valolanka) vaikka johonkin oksaan valopilkuiksi, saas nähdä. Olen ihan hurahtanut kupariin, ja nuo ovat niin sieviä! <3

Valoisaa alkuviikkoa!
<3 Jeni

Maskuliinisuutta ja mystiikkaa

Sain tilaisuuden kuvata ystäväni Juho Varpukosken kotona. Kävin hänen luonaan ensimmäistä kertaa tiistaina, ja ihastuin heti kodin persoonalliseen ja lämpimään tunnelmaan. Tämä ystäväni on varsinainen renessanssi-ihminen: hän taitaa niin karpalohillon, upean maalaustaiteen, tekstaamisen kuin kitaransoitonkin salat. Hiljattain ortodoksiksi kääntyneeltä mieheltä ei myöskään puutu monenlaisten pohdintojen eikä keskustelun taitoa. Usko on ihailtavaa: se näkyy paitsi ikoneina, myös silmien loisteena ja elämän vapautena. Koko kodissa valloittaakin äärimmäisen syvä vieraanvaraisuuden ilmapiiri heti ensi hengähdyksellä. Koko elämyksen kruunaa miehekkään minimalistinen sisustus, jossa on vaikutteita idästä ja luonnosta, ehkä retkeilystäkin. Joitakin ideoita minun on vain saatava pölliä omaan kotiini! Haluan esimerkiksi kokeilla tuota lyhyemmän verhon laitamista pidemmän eteen. Tuo loistavalla tavalla volyymia ja pintaa. Voisin toteuttaa tuon esimerkiksi lyhyemmällä jouluverholla pitkän, maltillisemman verhon kanssa yhdistettynä. Tuota orjantappurakruunun oloista valoa suorastaan meinaan kadehtia! <3

Olen niin onnellinen tästä inspiroivasta kodista. Vahvoja värejä ja rohkeutta, ja silti upeaa elämän yksinkertaisuutta ja ekologisuutta… Kertakaikkiaan ihana pesäkolo!

<3 Jeni

Sievää ja suussasulavaa

Minulla on sellaiset muistot äidin kanssa piparkakkutalon rakentamisesta, että aina joku meni pieleen. Elementit turposivat vinoiksi, tai ei löytynyt sopivaa kiinnitystapaa. Sokeri valui ja muodosti seittejä, vaahtokarkit eivät vain pitäneet. Kerran teimmekin seimen ja tallin, kun emme saaneet toista puolta katonharjasta pysymään. Tottakai tohelointi johtui siitä, että olin lapsi, ja piti saada tehdä itse. Noista kommelluksista on jäänyt kyllä todella rakkaat muistot.

… Ja epävarmuutta. Olen muutamana vuonna ostanut Annaksen valmiit elementit, kun itsetunto ei ole riittänyt omien kokeiluun. Tänäkin vuonna sen tein. Jotenkin ajatuksissani ostin myös valmistuubin sokerikuorrutetta, mutta reikä oli niin iso, ettei kuvioinneista oikein tullut nättejä. Kun tuubi loppui, tein oman massan ja tajusin, kuinka ihanaa piperrystä saa tehtyä, kun tekee pussiin aivan häviävän pienen reiän. Eli täytyy tehdä ihan oma talo!!! Ja koristella se oikein pitsisesti! Laitan nyt kuitenkin kuvat tästä hieman lapsekkaasta tekeleestäni, jos vaikka ei tulekaan toteutettua tuota kunnianhimoista suunnitelmaa.

Kohta mennään kaverille kylään, sinne viemisiksi noita omppuruusuja. =)

Herkullista tiistai-iltaa!
<3 Jeni

Suosikkitauluni – Valoon

Vaikka tämä kyseinen teos onkin eri kuvissa vilahdellut, en ole liiemmin sitä vielä teille avannut. Ajattelin, että voisin jotakin tässä kertoa.

Ehkä se johtuu lukemisesta. Opin lukemaan n. 2,5 vuoden iässä, kun vaadin äitiäni opettamaan. Kyky oppia ei ole tuon ikäiselle mielestäni millään muotoa poikkeuksellista: kyllä kirjaimet oppii siinä missä esineiden sanoille luomat merkityksetkin. Ehkä tuo palava halu oli se, mikä teki minusta poikkeuksellisen pienen tättärän. Oli miten oli, lukeminen on vaarallista. Siinä tulee osalliseksi valtavasta määrästä maailmoja, ja kasvaa väkisinkin sana sanalta, kirja kirjalta ajattelevaksi ihmiseksi. Kirjat ovat kuin huume, jotka vievät mukanaan ja aiheuttavat jos jonkinmoista sivuvaikutusta vieden lopulta koko elämän mukanaan. Ja kun on tarpeeksi kauan kirjoja käyttänyt, lukijasta tulee kirjoittaja. Koston kierre on valmis.

Mitä enemmän luin, sitä suuremmin tajusin ympärillä olevan maailmamme luonteen. Luulemme, että maailma on elämän ja kuoleman taistelua. Luulemme, että kuolema on se, joka lopulta voittaa meistä jokaisen. Näin ei kuitenkaan ole. Mitään taistelua ei ole koskaan käyty. Kuolema on vain heinäsirkka, joka hyppii kesäisellä kedolla syöden kauniita kukkia mielensä mukaan. Sen valtuudet loppuvat juuri sinä hetkenä, kun tulee taivaalta lintu ja silmänräpäyksessä pistää poskeensa. Kuin henkäys vain.

Ehkä lukeva katsoo elämää kuin kahisten kääntyviä sivuja. Ehkä joku uusi sivu joskus paukahtaa, kun huolimattomasti kääntää. Sitä säpsähtää vähän, ja kohta taas kostuttaa sormensa uutta etsien. Jossakin on kuitenkin sivuista viimeinen. Kirjan loppu tosin on vasta alku. Ensiksi on mainittava, ettei ensimmäinen lukukerta ole vielä lukukerta. Toiseksi sanottakoon, että kirjan loputtuahan se ajatus vasta pääsee irti. Ja se, joka on antanut elämänsä ajattelulle, on ikuisesti sen oma. Samalla tavalla kuolema ei ole elämän löytäneelle loppu, vaan vasta alku. Siitä, minne kirja loppuu, alkaa tosielämä.

Ajattelin lapsena, että paljon kokeneet kuolevat nuorena. Uskoin eläneeni paljon. Mitä enemmän vuosia vieri, sitä enemmän tunsin nähneeni tarpeeksi. Ja toisaalta aina liian vähän. Joissakin asioissa tulin ottaneeksi melkoisen varaslähdönkin, ja uskoin tämän vievän henkeni vielä pikemmin. Aikuisuudestakin oli haukattu pala.

Nyt ymmärrän, etten ole nähnyt vielä mitään.

Kuitenkin edelleen samaistun setääni, jonka kerrottiin olleen valon lapsi. Ilo. Kaikesta tarmokkuudesta huolimatta kirja sulkeutui vaikean sairauden vuoksi 18-vuotiaana.

Opettelin piirtämään, ja ajattelin, että joskus vielä maalaisin jotakin tärkeää. Kesti monta vuotta, ennen kuin silmäni aukenivat. Valo. Sisu. Ikuisuus. Nyt koen tehneeni jotakin, joka himmeässä yksinkertaisuudessaan puhuu elämän tarkoitusta. Se on: häikäistyä.

<3 Jeni