Toisen oven taakse

Minulla on ehkä yllättäväkin uutinen.

Olemme asuneet 19 kuukautta Oven nro 27 takana. Tämä on ollut ihanaa aikaa! Rakastan tätä kotia niinkuin kotia voi vain rakastaa. Kun muutimme, olimme olleet vain puoli vuotta naimisissa ja 75 neliön kolmio oli linna edellisen asunnon, 35 neliön yksiön jälkeen. Kuten olen kertonut, aloimme tehdä alkusyksystä asuntoon muutoksia, ja sitämyöten paikka on päässyt aivan eri tavalla oikeuksiinsa kuin ennen. Tuntuu, että tilaakin on tullut lisää, ja rakastan tuota eteistäkin kaikesta kotoilevasta sydämestäni yhä. Sekä kylpyhuoneeseen että olohuoneeseen tulee lähipäivinä vielä viimeinen maalikerros ja sitten olemme valmiit. Valmiit mihin?

Niin. Ripustamaan ehkä tauluja? Nauttimaan täysin siemauksin työmme tuloksista ja valikoiduista sävyistä? Ostamaan vihdoin sen Stonen timantiksi sormukseen, pisteeksi iin päälle?

Muuttamaan.

Minne? Miksi? Lähemmäs keskustaa, edullisempaan. Olen tällä hetkellä oikeasti surullinen. Kun katselen ympärilleni, silmiäni alkaa kirvellä. En tiennyt, että asuntoon voisi kiintyä näin, en tiennyt, että puitteet ovat niin suuri osa kotia. Kaikki se työ, jota olemme tämän eteen tehneet, kaikki kiireiset aamut, hitaat iltapäivät… Matkalaukun laskeminen eteisen lattialle pitkän matkan jälkeen, sälekaihtimien avaaminen aurinkoisena sunnuntaiaamupäivänä… Pupuvauvojen ensimmäinen tutkimusretki olohuoneen karvamatolla, jokainen huone täynnä puheensorinaa ja ystäviä… Paukkuvat ovet, suudelma selkä seinää vasten. Minä en halua lähteä.

Ja toisaalta haluan. Se on järkevää. Olemme opiskelijoita kuitenkin vielä useamman vuoden, ja kaupungin asunto keventää kertyvää lainataakkaa. Meillä tulee olemaan vielä loppuelämä aikaa asua jos jonkinmoisessa palatsissa. Työt, koulu, seurakunta, kaikki on lähellä. Enää ei jää kodin suloisten seinien sisään vain siksi, ettei jaksa raahautua kilometrien päähän loskassa ja märässä, tuulisessa lumisateessa.

Isäntä lupasi, että viimeistään silloin saan sen stonen. Täytyy kyllä sanoa, että saan laittaa kaiken mielikuvitukseni peliin, että saan asunnosta kauniin. Voi olla, että jokunen asumiskuluissa säästetty euro tulee kulumaan esimerkiksi mattoihin, joilla sen muovimaton epätoivoisesti peitän.

Entä blogi? Muutamme vappuna, joten siihen saakka päivitän sieluni kyllyydestä kuvia remontin valmistumisesta ja varmaan jokaisesta nurkasta ja nappulasta. Tässä on kuitenkin välissä vielä esimerkiksi pääsiäinen, joka on kivaa aikaa sisustuksen kannalta. Tiedän, etten ole panostanut blogiin tarpeeksi tänä vuonna, ja sille on useampi syy. Suurin syy on kuitenkin opinnot, jotka vyöryvät niskaani. Luulisi, että jossakin kohtaa helpottaisi, mutta näin keväällä tahti senkun kiihtyy.

Nimi pysyy ennallaan. Olkoon se vaikka joku todella syvällinen merkki siitä, että sydämeni jää aina tänne. Ehkä saatte seurata taistelua uuden kodin laittamisen kanssa, ehkä elämä lähtee vetämään blogiakin mukanaan erilaisille osa-alueille. Eihän sitä tiedä, voihan tämä olla kaivattu muutos. Luulen, että kevään mittaan tarkistan ulkoasuakin taas ehommaksi. =)

Tulevassa kodissamme tuo ulko-ovi lienee kaunein asia. Olen monelle jo vitsaillutkin, että sitä voi sitten tuijottaa ahdistuksissaan tai keskittyä ahkeraan käyttöön. =D Ettei meille kenellekään jää sietämättömän paha mieli, voisin ladella muutamia miellyttäviä faktoja tähän lopuksi:

• Meille tulee oma sisäänkäynti. Se luo yksityisyyttä ja helpottaa koiramme ikuista vihaa rappukäytävän ääniä kohtaan.
• Olen tutustunut täällä naapureihimme ja he ovat mitä parhaimpia. En tule kuitenkaan olemaan pisaraakaan surullinen siitä, että tuleva talo on kaksikerroksinen ja asumme ensimmäisessä kerroksessa päätyasunnossa. Tämä ovihan löytyy neljännestä kerroksesta, ja piinaamme pariakin seinänaapuria alapuolella asuvien lisäksi. 

Olemme jokaisen rauhaarakastavan kauhu: emme biletä, mutta Isä meidän saattaa kaikua melko myöhäänkin illalla kuuden ihmisen voimin, eräs emäntä harjoittelee viulunsoittoa (vieläpä aika aluillaan koko harrastus), musiikki soi, koira haukkuu, puput kalistelevat aitauksen seiniä, kävelen puukengät jalassa pitkin portaita ja imurointi tulee mieleen aina vasta illalla. Yritämme parhaamme, mutta olen melkoinen kailottaja.

• Säikähdin ensin, että mihinkäs nuo parvekekalusteen joutuvat, kunnes selvisi, että meillä on maatasossa kyllä oma pieni maaterassi tai pihanoloinen. Sen näkee ehkä paremmin keväämmällä, että minkä kokoinen. Heti kahta neliötä isompaan voisi tehdä jonkinmoisen aitauksen pupuille kesäksi… <3
• Kuuden kilometrin sijaan yliopistolle on matkaa enää vain kilometri.
• Keittiö on olohuoneen vieressä ja avoin. Olen haaveillut tupakeittiöstä ja ajatellut sitä nykyisen kotimme ainoana miinuksena, että keittiön ja olkkarin välissä on käytävä, joka erottaa emännän vieraista ja syötävät lautapelien pelaajista. Uuden asunnon pohjassa on se hienous, ettei ole kyse varsinaisesti tupakeittiöstä (joka monesti näissä pienissä kodeissa vie tilaa olohuoneelta), vaan suuresta oviaukosta, jonka saa halutessaan haitariovella kiinni. Ehkä vähän vanhanaikaista, mutta niin kätevää!
• Vaikka maalaaminen tekikin ihmeitä, kyllä laatoitettu kylppäri aina 70-luvun peltiseinät päihittää…

Kiitos teille seurasta, kommentoikaa ihmeessä mitä mieleenne ikinä juolahtaakaan, aiheesta tai sen vierestä. =) Puspus!

<3 Jeni